Eräsivut.netin Erätarinat-sivulle voit lähettää omia erätarinoitasi. Voit liittää tarinaan myös kuvia, lähetä juttu osoitteella webmaster@erasivut.net
Ensimmäinen saaliini.
On Elokuunlopun aurinkoinen päivä joskus 1970 luvun alkupuolella. Ehkä -71. Aamun viileys on jo vaihtunut lämpimäksi auringon paisteeksi. Kuulaassa ilmassa tuntuu kuitenkin syksykesän raikkaus. Kävelen kaurapellon laidassa ojanpiennarta pitkin kohti pellon takana olevaa järvenlahtea. Pellon päässä on muutaman kymmenen metrin lehtipuuta kasvava kaistale joka estää suoran näkyvyyden järvelle, voin vielä edetä lähes normaalisti kävellen varomatta erityisesti askeliani.
Taskussani on aiemmin kesällä hankittu aseenkantolupa sekä metsästyskortti. Käsissäni kannan Pitkältä Kakelta ostettua vanhaa yksipiipuista 16 kaliperin Tikkakoskelaista jolla hän on pudottanut monen sorsapaistin linnut. Vatsanpohjassa kipristelee jännitys, että onkohan lahdella lintuja vai ei. Hiekkalahti on syrjäinen ja vielä vapaa rantamökeistä ja saunoista, joten se on ainakin rauhallinen paikka. Jännitys varmaankin lisää vielä ilman lämpimyyttä ja ennen kuin olen päässyt vesakon reunaan alkaa olo tuntua hiostavalle.
Puristan asetta hikisissä käsissäni kun alan hiipiä pajupuskien suojassa eteenpäin. Koetan katsoa tarkoin mihin astun, ettei vain katkeavan risun räsähdys saa mahdollisesti rannassa olevia lintuja valppaaksi, tai jopa pakenemaan. Metsästyksen alkamisesta on jo muutama päivä joten sorsat ovat hyvin varuillaan. Kaikki rannalta kuuluva ääni saa ne varsin helposti siirtymään ainakin kauemmas rannasta, tai jopa hyppäämään siivilleen ja häipymään selkävesille.
Sitten puskien väleistä alkaa näkyä vettä ja myös sorsia. Ja niitä on paljon. Adrenaliini saa sydämen pomppimaan rinnassa ja hengitys käy työläämmäksi. Lähestyn rantaa hyvin varovasti. Välillä täytyy odotella sopivaa hetkeä siirtymiselle seuraavan puskan taa. Lopulta on viimeiset metrit lähes ryömittävä ja niin on ranta ja linnut enää parin- kolmenkymmenen metrin päässä edessäni. Niitä on paljon. Varmaan lähes sata. Sydän jyskyttää, jännitys tuntuu kaikkialla lihaksissa.
Lahti on aivan tyyni, mutta kauempana selällä järven pintaa rikkoo heikko länsituuli. Vedessä on varmaan kaikkia yleisimpiä tällä seudulla tavattavia vesilintuja ja ne näyttävät jotenkin hyvin puuhakkaille. Ne uiskentelevat lahden tuulelta suojassa olevalla tyynellä pinnalla sinne tänne. Pulahtavat välillä sukelluksiin ja pompahtavat jälleen pinnalle. Aivan edessäni on puolenkymmentä heinäsorsaa jotka välillä kieppuvat kuin piirileikissä pyrstöt iloisesti vipattaen. Iloisesti.
Hetken minä näen tuon ilon jota linnut kokevat lahdella. Ne nauttivat elämästään ja aistivat varmaan samoin kuin minäkin, kauniin sään, luonnon rauhan, kaiken sen kauneuden joka tuossa paikassa ja hetkessä on kaikessa harmoniassaan koettavissa. Vielä näiden vuosienkin jälkeen muistan elävästi kuinka joudun työntämään tuon näyn syrjään. Hautaan sen totuuden, joka on niin ilmeisenä silmieni edessä, kaikkeen siihen mitä ympäristöni on minulle linnuista ja metsästyksestä opettanut. Järki alkaa tuottaa hyviä perusteluja, joiden alle tuo hetki hautautuu.
Suomessa on aina eletty metsästä. Sorsia ovat syöneet esi-isäni kautta vuosituhansien. Riista on terveellistä ja ruokaahan minä olen tässä hankkimassa. Tuossa lahdella ui vain ruokaa joka on meitä ja nyt minua varten siinä, sen kuin vain otan siitä mitä pystyn. Nuo ovat ajattelemaan kykenemättömiä, yksikertaisten vaistojensa ohjailemia eläimiä jotka vain syntyvät, syövät, lisääntyvät ja kuolevat. Ne eivät käsitä huomista tai eilistä, niillä ei ole suunnitelmia. Niillä on vain tuo hetki.
Mieleni valkokankaalle piirtyy kuva kun saavun kotiin kahden, kolmen, - ehkä jopa neljän oikean heinäsorsan kanssa. Kuinka isä, äiti, veli ja pikkusisko ovat naurussa suin. Äidin silmät tuikkivat iloisina. Isä myhäilee tyytyväisenä ja veljen naamalta näkyy sekä kateutta että innostusta. Siskokin on ylpeä saaliistani. Ja sitten onhan tietysti kerrottava vielä kavereille. Noiden arvostuksesta viestivien kuvien alle häviää se loppukin totuuden hetkestä, joka on vielä ollut siitä jäljellä järjen puututtua peliin.
Minä kovetan mieleni ja hankkiudun hiukan parempaan asentoon. Olen kyykyssä paju puskan takana. On parempi ampua pystystä, että voin rynnätä nopeasti rantaan ensimmäisen laukauksen jälkeen ja päästä ehkä ampumaan vielä uudestaan. Sitten rannassa olevien puskien väliseen aukkoon ui kolme sorsaa hyvin lähekkäin. Nyt, tuohon on yritettävä. Nousen pystyyn, kaksi sorsaa ui toisiaan kohti, kun ne ovat aivan nokatusten, laukaisen aseeni.
Paratiisi on mennyttä. Linnut ovat hetkessä siivillään ja pakenevat suin päin kohti ulappaa kun ryntään rantaan samalla ladaten pyssyä uudelleen. Yksi lintu makaa kuolleena siinä missä se oli ampuessanikin. Toinen on haavoittunut ja yrittää räpiköidä pakoon murtuneella siivellään. Ammun sitä uudelleen ja se sukeltaa hetkeksi, mutta jatkaa pakoaan samalla kun yritän taas ladata pyssyäni. Se on jo aika kaukana kun ammun sitä ja taas se sukeltaa.
Se ei nouse enää pintaan. Heinäsorsa voi ahdistettuna pureutua heiniin kiinni, tukehtua ja kuolla pintaan nousematta. Olo on jotenkin haikea. Vallitsevaa tyhjyyttä ja äskeistä pakokauhua edeltänyt tunnelma palautuu väkisinkin uudelleen mieleen. Vedessä on kuitenkin edes yksi sorsa joka olisi käytävä hakemassa. Vaikka ranta on aika matalaa ja kovapohjaista on se silti niin kaukana että on pakko hakea se uiden. Vesi on jo viileää, onhan lämpö käväissyt hallan puolellakin öisin.
Istun siinä rantakivellä saappaitteni päällä ja odottelen että iho kuivuisi ja voisin pukea vaatteet päälleni. Lintu on käsissäni velttona ja vielä lämpimänä. Sen päästä ja kaulasta valuu verta parista kohtaa. Silmä kiiltää puoliavoimien luomien välistä elottomana. Lahti on autio. Haikean surumielisyyden häivähdys nousee taas himmentämään pyyntimiehen iloani.
Kotona sisko silittää linnun höyhenpeitettä surullisen näköisenä ja sanoo, voi lintu parka.
Läh. Reijo Halttunen
41490 Niemisjärvi
Lähettäjä: Tuomo Välimaa
Jäniksen poikaset
Tämä ei ole suoranainen eräjuttu, mutta läheltä liippaa. Viime kesänä olin perheeni kanssa vanhempieni mökillä Ylitorniolla ja pääsimme seuraamaan erityistä tapahtumaa.
Oli loppukesän viikonloppu ja kävimme porukalla saunassa ja uimassa järvessä. Saunasta tullessa huomasimme rantapolun varressa pari jäniksen poikaa. Sitten niitä vilahteli jo joka puolella ja laskimme niitä olevan peräti viisi. Vanhempani olivat maininneet jänöistä ja nyt pääsimme omin silmin seuraamaan niiden temmellystä. Aika huolettomilta veikoilta vaikuttivat, eivätkä edes kovin aroilta, sillä ne olivat jo tottuneet ihmisten läsnäoloon kesän aikana.
Jäniksen pojat kirmasivat pitkin ruohikkoa ja välillä ne kokoontuivat ympyrään, ikään kuin neuvonpitoon ja sitten taas vauhtiin. Näin erämiehen silminkin oli mukava seurata niiden touhuja.
Menimme sisään mökkiin ja katselimme välillä poikasten touhuja. Sitten rantapolulle ilmestyi myös aikuinen jänis. Jäniksen pojat juoksivat välittömästi tämän luo eli kyseessä oli varmasti niiden emo. Tämä toi jo uuden lisän tapahtumaan, mutta paras oli vielä tulossa! Emo alkoi imettää poikasiaan keskellä rantapolkua!! Tätä ihmettä en ollut ikinä nähnyt, vaikka metsällä olen kulkenut lähes 30 vuotta. Tapahtuma ei kestänyt kauan, sillä poikaset eivät olleet ihan pieniä ja niitä oli kuitenkin peräti viisi. Ne ”puskivat” emon lähes kumoon ja se lähtikin aika pian loikkimaan takaisin metsään. Olimme täysin ällikällä lyötyinä vaimoni ja poikien kanssa, jotka olivat myös seuranneet tapahtumaa. Minulla oli repussa mukana digitaalikamera, mutta en yhtään ehtinyt ajatella, että tapahtuman voisi kuvata.
Tapahtumaa ihmeteltiin ja ihasteltiin pitkälle yöhön. Meillä oli tarkoitus olla seuraavakin yö mökillä, joten päätimme seuraavanakin yönä seurata pihan tapahtumia, jotka toistuivat meidän yllätykseksemme lähes samalla kaavalla, kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa kamera oli myös valmiina, mutta valitettavasti kameran automaattitarkennus tarkensi lähinnä ikkunaan ja kuvat olivat epätarkkoja. Ulos emme uskaltaneet astua, sillä emo ei taatusti ollut yhtä tottunut ihmisiin, kuin sen poikaset. Kuvia katsellessa harmitti, mutta minkäs teet. Kuvia voi käydä vilkaisemassa kotisivultamme http://koti.mbnet.fi/tuvalim/index.html. Taas on kesä tulossa, mutta tuskin vastaavaa näytelmää enää silmien eteen tulee ja jos tulee, niin kuvaan tapahtuman videokameralla.
Tuomo Välimaa 3/2005
Lähettäjä: J. Leinonen
Viime syksynä 2.10.2004 sain ison uros karhun. Moni vuotinen unelma toteutui. Sinä syksyisenä päivänä ilma oli sumuinen ja kova tuulinen. Kilometrejä oli takana sinä päivänä noin 17 kun minun viis vuotias karjalankarhukoira Reko pääsi tuoreille jäljille Inarin ja Kittilän raja-aidan varressa.
Karhu oli tullu Inarin puolelta Kittilän puolelle raja-aidan ali. Siinä sitä riitti ihmettelemistä että miten nuin iso karhu on voinut tulla noin 40cm korkeasta reidästä aidan alta. Noin puolituntia siitä kun koira oli päässy jäljille alko haukku noin reilu kilometri minusta. Siitä vain sitte hiljaa kohti haukkua.
Haukku pysy jonkin aikaa paikallaan ja lähti sitten liikkumaan vastatuuleen hiljalleen. Olin jo likellä haukkua kun näin 100 metrin päästä, että karhu se on, sydän löi rajusti. Karhu käveli hiljalleen vastatuuleen ja minä olin 100 metrin päässä perässä, niin mentiin jonkumatkaa kun pääsin tähtäämään mutta metsä oli niin sakea että en ampunu liikkuvaa karhua.
Noin kilometri mentiin peräkanaa kun koira säkäsi yhtäkkiä karhun persuksiin kiinni - poika päätti pysäyttää sen. Karhu istahti ja käänty minuun päin ja siihen sitte ammuin, karhu nousi kahelle jalalle ja huusi karmealla äänellä. Siinä se pyöri vähän aikaa ja ammuin toisen kerran ja niin se kölli kaatu. Molemmat osumat oli tosi hyviä.
karhun elopaino oli 230-240kg
lihat paino 115kg
talja oli kuonon päästä hännän päähän 210cm
rasvaa oli 35kg
karhun ikä oli 12-15 vuotta
etu tassu oli 14cm leveä
Oli pilvinen lauantaipäivä lokakuussa kun pääsin porauttamaan ensimmäisen hirveni. Tapaus ei ollu ihan tavallinen, noh aamulla olimme menossa isän kanssa passiin erään järven liepeellä ja se paikka tunnettiin hyvänä passipaikkana koska hirvet tykkäsivät siitä aina pujahtaa naapurin seuran maille. Kerkesimme ottaa aseen autosta ja istahtaa erään mehtätien kupeelle. Emme olleet siinä paikassa missä olimme yleensä olleet, ja eiköhän kohta alkanut haukku kuulua selän takaa noin 1 km päästä. Silloin molempien ukkojen mieleen tuli aate että hirvet varmasti juoksee siitä takaa rannan kupeesta ja jos olemme tässä saamme vaan kuunnella jumalatonta ryskettä puitten seasta. Niinpä päätimme lähteä hiljallee kävelemään lähemmäksi rantaa, sitte emme enää uskaltaneet liikkua koska haukku alkoi jo tulla lähelle. Kohta jo näimme kun emä ja vasa juoksi noin 100 m päähän seisomaan. En pystynyt ampumaan koska vasa oli emän eessä ja ampumahollilla oli edessä puita ja risuja. Hetken päästä hirvet kääntyivät pois päin, emä ilmeisesti haistoi meidät ja vaihtoivat suuntaa.
Voin sanoa siinä vaiheessa kun hirvet vain seisoi ja kahtelivat meihin päin niin silloin jännitti. Kädet alkoi vapista ja pulssi nousi varmaan 1000. Kun hirvet eivät sitten tulleet hollille, niin silloin ärsytti, olisimme saaneet hirven nurin jos olisimme olleet ihan vakiopaikassa mutta ei siinä paljoon pystyny liikkumaan kun haukku oli vain 300-500 m päässä. Noh sitten tuli vähän ajan päästä ilmoitus että pitää vaihtaa passia. Kokoonnuimme hiekkatielle. Siinä rupattelimme tapahtumista vähän aikaa ja menimme uusiin passeihin. Me menimme sellaiselle kuusikolle mistä hirvet yleensä liikkuivat. Kerkesimme istua 5 min kun isä yhtäkkiä sanoi minulle että TAKAA TULOO UROSHIRVI!
Ekaksi ajattelin että isä laski leikkiä mutta kun vilkaisin sinne ni huomasin että sieltä takaviistosta tulee 4 piikkinen uroshirvi. Heitin hanskat ja tarrasin omaan 208 Midlandiin ja porrautin hirveä lavoille. Aluksi ajattelin että ei per,,,e tainnu osua. Muuten meillä ei saanut olla kahta kivääriä pasissa vaikka olisi ollut koska oli tullut jokin sääntö että saa olla vain yksi ase yhdessä passissa, eli aina toinen kivääri piti jättää autoon. Noh palataan asiaan, siinä etsimme verijälkiä ja kunnes isä huuhti kumpareen takaa että pitäisköhän niitä merkkilaukauksia sinun tulla ampumaan. Siellähän se hirvi jörötti elottomana.
Oli onnen päivät! Olin silloin 14 vuotias. Että semmonen tarina, ja mikä parasta, sain siitä muistot eli sarvet. Ja yks juttu, se hirvi tuli täysin yllättäen.
Kävi tuossa varmaan 4-5 vuotta sitten hauskasti kun olimme menossa mopoilla kalaan läheiselle metsäjärvelle. Ajelimme naapurin pojan ja velipoikani kanssa kaikessa rauhassa kun huomasimme jotain tienposkessa. Sanoin leikkisästi velipojalle että se olisi karhu kuitenkaan tietämättä että se olisi karhu. Jatkoimme palanmatkaa mopoillamme eteenpäin kunnes tokaisin että Karhuhan se olikin pysähdyimme siitä noin 50-60 metrin päähän tielle ja katselimme kuinka se ihmetteli meitä ja istahti siihen hetkeksi. Tovin kuluttua naapurini halusi nähdä sen lähempää mutta ajattelimme että sen rauhaa ei kannata häiritä. Noin 5 min päästä karhu jatkoi matkaansa metsikköön ja kohta paikalle saapui pari kyläläistä autoilla jotka sanoivat että kannattaa varoa kun oli kuulemma karhu hypännyt ojasta koiraansa lenkittäneen naisen eteen. Kerrottuamme karhusta naureskelimme kotvasen tapahtuneelle ja jatkoimme matkaa kalaan.(Kamera ei koskaan ole mukana kun pitäisi.) Kun tulimme kotiin päin oli paikalle saapunut porukkaa ihmettelemään karhun jättämiä jälkiä. Eipä ne karhut ole sellaisia luonnossakaan mitä ruuhkarinkiläiset luulevat...
Lähettäjä: Mikko Karhukorpi
Isäni ja hänen veljensä olivat lähdössä arvioimaan vasta ostettua metsäpalstaa ja kerjäsivät minua ja serkkuani lähteä mukaan katsomaan, mutta en viitsinyt sitten kuitenkaan lähteä ja sekös vasta harmittaakin loppuelämäni. Kun he olivat metsässä n. 0,5 kilometrin päässä metsäautotieltä jonne olivat jättäneet autonsa. Yhtäkkiä isäni huomasi n. 30 metrin päässä karhu-emon ja jonka kaksi pentua keikkui puussa leikkimässä.
Karhu emo ei kiinnittänyt miehiin niinkään huomiota, koska paimensi pentujaan tai ei ainakaan välittänyt mitään ihmisistä. Miehet katsoivat hetken aikaa karhuja monttu auki, kunnes hoksasivat lähteä, ei juosten, mutta nopeasti kävellen autoa kohti. Ja niin metsän arvioiminen jäi siihen siltä erää. Myöhemmin löysimme metsästä läheltä tietä karhunpesän. Syvemmällä metsässä karhu oli kaatanut paljon miehen ranteen vahvuisia puita. Koska metsä oli tiheää oli vissiin ajatellut alkaa itse metsuriksi. Karhu havaintoja emme ole sen jälkeen siellä tehneet, mitä nyt jälkiä ja ulosteita on näkynyt.
Seuraavan tarinan ja aiheesta kertovan runon lähetti Erkki Ruotsalainen
Syyskuun 17 päivä kuluvana vuonna oli mieleenpainuva. Veljeni kanssa läksimme kuulostelemaan teeriä soidinsuon (Sonkajärven kunta, Sukevan kylä, Sukevanmäki ja Saarisuo) laitamille (keskiosa rauhoitusaluetta).
Näin siellä ensimmäisen kerran eläviä susia ja vieläpä kaksi kappaletta vähän ajan sisällä. Viikkoa aikaisemmin sudet olivat tappaneet 8 lammasta ja kaksi oli vielä kateissa vankilan läheisyydessä mm. lampaita kasvattavalta entiseltä vartijalta.
Tiesin tämän mutta tiesin myös sen, että vuotta aikaisemmin olivat sudet tappaneet samalta tilalta 15 lammasta, eikä tappolupaa oltu saatu silloinkaan. Niinpä vain seurasin kiväärin kiikarin läpi 150 metrin päästä suon yli kulkevaa sutta enkä antanut liipaisinsormelle käskyä.
Viiden minuutin päästä näkyi toinen susi suon toisella puollella. Se ei tullut edes suolle, vaan kääntyi takaisin metsään mistä oli tullutkin. No, sain pari teertä, tosin toisen vain veljeni ansiosta, kun haavoittunut teeri lensi hänen luokseen ja kuoli sinne. Seuran lintukiintiö täyttyi ja kanalintujen metsästys sai loppua. Jatkuu valkohäntäpeurojen jahdilla asuinseudulla Huittisissa.
Tilanne oli niin erikoinen että värkkäsin jonkinmoisen runontapaisen tapahtumasta.
SEKAKALOJA...
Veljet karttaa pitkään tutkii, rihloista vaseliinit pois, musta pannu, eväät reppuun, lähtövalmiudet nyt ois.
Aamu hienona nyt koittaa; tuulenviri ei käy lainkaan, jahtimiehet Luojaa kiittää: "minkä pyynti-ilman sainkaan".
Kanalintuja on vähän, liitää haukat suojaamina lain, viimeinen soidinsuokin, on rauhoitusalueena vain.
Suonreunaan kuitenkin miehet toiveikkaina siirtyy, ruokinta-automaatit terävinä sumun sisällä piirtyy.
Ei kuulu teeren kukerrus, ei käy suolla siiven vilke, kun vaalenevassa aamussa näkyy kaukaa outo pilke.
Pöllö taikka huuhkaja, värit väittää mielen takaa, mutt' ei liene lintu lain, on kulku liian vakaa.
Onhan kiväärikin tuossa, suurentava putki päällä, se kertoo kyllä kulkijan, myös huonommalla säällä.
Okulaari silmän eteen, ristikko arvoitusta kohti, joko pikkujoulut alkoi, poroa tajunta jo pohti.
Kai lunta poro kaipaa, kuu märkään maahan paistaa, kun kummajaiselle meno alkaa paremmin jo maistaa.
Nyt paljastuu jo totuus, kovin hallava on pinta, lähiseudun farmareilla halpa lienee lampaan hinta.
Täysikasvuinen on susi, mistä tulee, menee minne, entisille tantereille, jäikö yhtään eloon sinne.
Sormi liipaisimella empii, liekö haettu kaatolupaa, vuotta aiemminkin lupatulos, pelkkää oli tuulentupaa.
Hukka henkirievun säästi, ei madot ruokaa saa, myös pyssymiehen sallittaneen, vapaana taivaltaa.
Istujalle pulman lykkäs, mies kahtena olla sais, tuleeko teeret vai susi ensin, kunpa sen vain aavistais.
Vielä toinen hukka näkyi, se riskiä ota ei, suotakin vieroksuu, tie takaisin metsään vei.
Auringon kehrä jo idässä siintää, pois usvaa alkaa nostaa, muutaman urosteeren, soidintoimiin se innostaa.
Ei kunnon kiimaa näy, puusta toiseen vain kuljetaan, kohta näytelmäntynkä on ohi, esiriput taas suljetaan.
Tuliko teerille suunnistusvirhe, hämäsikö istujan suhina, levottomuus lisääntyy, jo kuuluu siipisulkien kuhina.
Aivan kohti parvi tulee, kiihkomieli nousee jo heppuun, suoja-alue kun loppuu, yhden varmaan nappaa reppuun.
Sormi liipaisinta painaa, lyijyhaulit elon vie, mikä synti valtaa mielen; se ahneusko lie.
Puoliautomaatti yskii, vielä perään pari kertaa, onko matka liian pitkä, vaikutusta nollan vertaa.
Vartin päästä veli saapuu, ihmeissään saalisluvussaan, sinne asti jaksoi toinen lentää, yksi hauli kuvussaan.
Pulliaisen väki nyt saattaa, tästä kovin Erkkiä kiittää, mutta ensi kerralla ehkä, se saa jo tyhjän niittää.
Karhukokemuksia-kilpailun eräaiheinen kirjapalkinto lähtee Olli Partaselle.
KARHUKOKEMUKSIA
Lähettäjä: Olli PartanenVuonna 2001 15.9 lauantaina olimme minä, veljeni Pekka, isäni Jarmo ja ukkini kanalinnun metsällä Ilomantsin kupeessa Leminahossa. Päivä oli kuuma ja vaatetta oli vähennetty moneen otteeseen, aamulla kun oli ollut kylmä. Riistaa oli ollut hyvin niukasti. Mutta Pekka oli ampunut aukon laidasta yhden yli nelikiloisen metsäjäniksen. Myös muutama riekko oli nähty.
Kävelimme ketjussa vaaran laitaa myöten, Pekka laitimmaisena vasemmalla tasaisella maalla n.30 metrin päässä minusta, minä ja ukki rinteen päällä ja Jarmo kauempana ehkäpä n.200 metrin päässä minusta oikealla. Kuulin hiljaista rapinaa ja katselin puihin pyitä tähyillen, sillä vaaran kupeesta oli pyrähtänyt pyypoikue siivilleen. Yhtäkkiä näin edessäni n.10 metrin päässä karhun pennun kiipeämässä puuhun, jähmetyin ja sanoin, "Ukki täällä on karhuja". Samassa kuulin hirvittävän karjaisun läheltäni, ja vilkaisin alas Pekkaan päin, näin vain vilahduksen kun emokarhu pinkoi karkuun pää kolmantena jalkana. Samassa edessäni ollut pentu lähti juoksemaan Isäni suuntaan ja hävisi. Liukenimme paikalta nopeasti, ja kohtasimme Jarmon, joka oli jo ehtinyt soittamaan nähneensä karhun pennun, ja varoittamaan meitä. No sehän oli jo myöhäistä kun karhut olivat jo tulleet ja menneet. Tilannetta kerratessa Pekka kertoi miten kaikki meni.
Pekka oli rauhallisesti kävellyt vaaran kuvetta pitkin, kunnes oli yllättäen huomannut kolme karhua rinteessä jolkottelemassa suoraan häntä kohti. Hän otti pari askelta taakse päin, kun ei kauemmaskaan päässyt, selän takana oli kallio vastassa. Karhut olivat tulleet rinnettä alas täydellisessä näkösuojassa minulta ja ukilta vaikka matkaa niihin oli ollut vain n.50 metriä. Pekka oli seisonut koko ajan täysin liikkumatta haulikko valmiina ampumiseen. Karhut kulkivat myötätuuleen, eivätkä olleet haistaneet meitä. Vasta alle neljän metrin päässä pekasta emo oli havahtunut, ja perääntynyt hiukan, samalla pennut hajaantuivat. Emo teki pekkaa kohti lyhyitä syöksyjä, ja nousi lopulta kahdelle jalalle ja karjaisi. Sen jälkeen se teki vielä yhden syöksyn, ja lähti karkuun.
Karhut olivat karkottuneet Jarmoa tiheässä kuusitaimikossa, ja epäonnekseen lähteneet suoraan meitä kohden karkuun. Tuuli teki niille tepposet ja aiheutti vaara tilanteen kummallekkin osa puolelle. Huonolla tuurilla tai huonon ihmisen hermoilla olisi voinut karhu saada surmansa, onhan haulikko kuitenkin alle viiden metrin matkalla tehokkain ase, päästä ei olisi jäänyt mitään jäljelle. Toisaalta olisi voinut käydä niinkin että laukaus olisi mennyt ohi, ja Pekka olisi saanut surmansa. Tilanteen vakavuudesta ja Pekan keskittymisestä tähtäämään karhua päähän kertoo hyvin se, ettei hän edes kuullut karhun karjaisua, joka oli kuulunut myös n.200 metrin päähän Jarmolle. Onneksi nyt ei kuitenkaan tapahtunut mitään ja kaikki kääntyi parhain päin. Toivon vielä joskus näkeväni uudelleen karhun luonnossa oli se niin hieno tapahtuma.
Olimme puolukassa perheeni kanssa Uimaharjussa(Siikavaarassa), kun huomasimme karhun jätökset jotka olivat vielä lämpimät. Kuljimme eteenpäin ja huomasimme että karhu oli kaivanut juuria ja muurahaispesiä. Emme onneksi nähneet karhua mutta karhu varmaankin näki meidät.
Metsästystä Kanadassa
Lähettäjä John Raita.Lauantaina syysk.14. päivänä aamulla rupesin pakkaamaan tavarat autoon. Pakkaamisen jälkeen yhdistin asuntovaunun Dodge Caravaanin perään ja matka alkoi. Pääsin onnellisesti perille kaverin kanssa puolen yön maissa ja rupesimme vielä yölla laittamaan kämppäpaikkaa kuntoon. Aika vierähti nopeasti ja oli aamu jo edessä. Ensimmäisenä metsästysaamuna lähdimme tutkimaan maisemia, joten heitin kiväärin olalle, Winchester 300 magnum 180gr. panoksilla. Minä lähdin yhteen suuntaan ja Aimo lähti toiseen suuntaan. En ehtinyt kävellä kuin 10-15 minuuttia, kun valkohäntäpeura pisti päänsä esille. Tutkin kiikarilla onko sarvia päässä ja olihan niitä jopa 8 pointia, joten en malttanut olla ampumatta. Siivosimme sen ja vedimme sen kämpille tukevaan oksaan riippumaan.
Kävelimme vielä 4 päivää ja eteen ei tullut mitään näkyviin. Viidentena päivänä lähdimme kiipeämään vuoren sivua ylös ja olimme melkein huipulla, kun minun vasemmalta puolen kuului laukaus ja sitten toinen ja kolmas, jonka jälkeen kuului kaverin ääni radiopuhelimesta, "tule tänne ja ruvetaan töihin". Kun pääsin sinne, niin näin Elkin maassa nurin, nätti 5+5. Elk on suurin piirtein samankokoinen kuin hirvi. Täällä ei tarvitse olla metsästysseuran jäsen, vaan kaikki saa mennä ostamaan Peura-, Hirvi-, Elk- tai Karhuluvat.
Joten lykkyä tykö myös sinne Suomen metsästysmaisemille.
Jussi
©2002 Eräsivut.netemail:webmaster@erasivut.net